Tässä ja tänään, tervetuloa - tai oikeastaan tässä ja tänäänkin ja uudelleen - ihmettelemään arkea ja sen asioita kanssani. Blogistiurani alku näyttää nimittäin lupaavalta - eilen arasti julkaisemani ensimmäinen blogi viivähti sivuilla vajaan vuorokauden ja katosi jonnekin bittiavaruuteen. En tarvinnut sen kadottamiseen edes itsesensuuria. 

Vuodenvaihteessa ihmisillä näyttää olevan paine luvata jos jonkinmoisia asioita, elämäntaparemontista onnen etsintään. Vakiolupaukseni oli pitkään se, että taas vanhenen ja viisastun. Nyt en lupaa enää kumpaakaan, ensimmäinen näet järjestyy itsestään ja jälkimmäistä epäilen. Vuosien myötä en ole viisastunut ainakaan sillä tavoin kuin ympäristö haluaisi; häly ja infotykitys saavat minut ahdistumaan ja introverttiminäni sulkee luukut. Mieli puskee muttia enemmän kuin on sopivaa sanoa ääneen.

Tilannetta kuvaa hyvin tuore kokemus: vietin lauantain työhöni liittyvässä koulutuksessa. Kotimatkalla kimppakyydin takapenkki intoili päivän annista, ja vaatimus heittäytyä intoon mukaan leijui ilmassa, vaikka jo kuunteleminen hengästytti eikä sanoille oikein löytynyt tilaa. Moite hiljaisuudesta lausuttiin ääneen. Olen mutta ja jarru, verkkainen käynnistyjä, joka tarvitsee aikaa ja tilaa ajatella. Ironista, olenhan työssä satojen ihmisten keskellä. 

Muuttaako siis maailmaa ympärilläni vai itseäni? Oman maailmani don quijoteksi minusta ei taida olla, ja itsenikin perinpohjainen muuttaminen epäilyttää. Enhän ole niihin uudenvuodenlupauksiinkaan jaksanut oikeasti uskoa. Olen hädin tuskin ja hetkittäin oppinut sen, kuka olen, ja sekin tieto on muuttuvaa: elämä piruilee kanssani muuttumalla ja muuttamalla minua juuri silloin, kun olen luullut jostakin jotakin tietäväni. Ehkä siis pitää sopeutua. Siinäpä se. Ehkä. Sen ehkän yli kai pitäisi ensin kömpiä, jotta voisi   hyväksyä sen, mitä on, ja uskaltaa tehdä ja tuntea niin kuin haluaa, ei niin kuin muut ohjaavat.

Uuteen työviikkoon siis sukelletaan muttien ja ehkien vilinässä. Hesari kolahtaa kadunvarren lootaan  3.44 - varhaisjakelun aikataulut tuntuvat pysyvän säännöllisinä. Aamu alkaa edelleen tammipimeässä. En ole maanantai-ihminen, mutta muutama kollega saattaa äreydessään voittaa minutkin. Huomenet ovat tiukassa. 

Jos joku kutsuu perjantaita ja 13. päivää epäonnen päiväksi, tulkoon tutkailemaan maanantaitani. Valotan mielelläni vapaapäivättömän viikonlopun jälkeistä angstia, jonka syövereissä kaikki näyttää pimeältä ja tuntuu painavalta. Päivä rämmitään läpi, saavutuksia ei juuri ole. Blogin haihtuminen huipentaa olemattomuuden tunteen - merkkini digiavaruutessa ei siis ollutkaan pysyvä. Noh, viikonlopun some-julkkisluennoitsija kertoi, ettei jaksa katsoa kavereidensa jakamia 15 sekunnin videopläjäyksiäkään loppuun asti. Minun blogissani oli sentään muutama jaksokin, joten kenties digisensuurijumalat nielaisivat sen jo ihan siitä syystä, ettei kukaan kuitenkaan moista jaksaisi lukea. 

Paluu maantaityöpäivän jälkeen kotiin tuntuu siis juuri tältä. Se on kuin tonttu-ukkojen jouluyö: synkkää ja pimeää ja hetken kestää ikävää. Lisäksi force majoure iskee myös blogistin arkeen kesken kaiken: taksipalvelu-äiti lähtee taas, ehtii ehkä syödä jotakin (hyvällä tuurilla - kauppareissua ei voinut skipata, koska vessapaperi oli loppu, syömisen voi) ja säntää taas. Palaillaan. Ja katsotaan, mitä tässä välillä on kadonnut. 

Katosi karhunlanka. Jonka sitten hain erikseen lähikaupasta. Ja sitten totta kai löytyi. Ensin musta ja sitten valkoinen. 

Saapa nähdä, kuinka kauan tämä blogi viipyy alustallaan. Seuraavaa katokautta odotellessa mietin, mikä minusta tulee isona.